Heidi Hautalassa- arvostamassani kansanedustajassa, on 90 prosenttia viisautta ja 10 prosenttia vainoharhaa. Jälkimmäiselle puolelle kallistui hänen viimeisin puheenvuoronsa, jonka mukaan Paavo Lipposesta on tulossa Suomen Gerhard Schröder. Entäpä jos Lipposesta onkin tulossa Suomen Al Gore? Historia näyttää.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on oikeassa vaatiessaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan maallistamista. Olen samaa mieltä: uudessa maailmassa er0 ulko-ja sisäpolitiikan välillä on käytännön arjessa olematon.

Ulkopoliittisessa keskustelussa on vanhastaan yksi paha valuvika: konsensuksen vaatiminen etukäteen. Toivottavasti uuden selonteon valmistelussa ei sorruta siihen.Tottakai tavoitteena tulee olla yhteisymmärrys. Se on pienen maan vahvuus, mutta jos vaaditaan etukäteen konsensusta, niin silloin keskustelu ja vaihtoehtojen punninta on mahdotonta.

Esitin runsas vuosi sitten, että Nato- jäsenyyden plussista ja miinuksista tehtäisiin kunnon selvitys, jotta fiksu keskustelu Naton uudesta luonteesta ja liittoutumattomuuden ja liittoutumisen eduista olisi mahdollista. Se aiheutti hirveän myrskyn ja paheksunnan vyöryn.Pääministeri Vanhanenkin totesi, että moista selvitystä ei tarvita.No, nyt selvitys tehdään.

Katainen ymmärrettävästi ylistää Kokoomuksen värisuoran saavutuksia ulkopolitiikassa. Toistaiseksi se on ollut hot air- eli kuumaa ilmaa. Tyyli on reipas, mutta sisältö epäselvä.Kuka muistaa kesän valtavan keskustelun siitä, kuinka Ilkka Kanerva hoitaa Suomen ja USAn suhteet kutsumalla Gondoleeza Ricen Suomeen? Mitä on tapahtunut?Ei mitään, muuta kuin valtavaa mediamelskausta.

Kummallinen oli myös Kataisen yritys tökkiä presidentti Halosta ja ex-ulkoministeri Tuomiojaa “idealismista”. Mielikuvatouhua sekin, sillä juuri heidän ja eduskunnan päätöksellä päätimme kantaa osamme kansainvälisestä vastuusta ja osallistua Afganistanissa kriisinhallintaan..Se tuskin on idealismia.
Nostalgiaa sen sijaan on näkyvissä- hallituksen sisällä! Mielenkiintoinen syksy tulossa…

Suomessa on käyty kepeä kesäkeskustelu aiheesta Pitääkö Sdp:n muuttaa nimeään Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta Suomen Demokraattiseksi puolueeksi. Sana “sosiaali” kuulemma on niin vanhanaikainen. Samasta syystä Virossa karsastettiin jopa sanaa sosiologia, kertoi virolainen professori Marju Lauristin hieman huvittuneena vuosikymmen sitten.

Olen uudistaja, en säilyttäjä, mutta tällä kertaa en todellakaan usko, että nimen muutoksella saadaan mitään oleellista uutta aikaan. Loogista olisi sitten mennä vielä pitemmälle ja poistaa nimestä myös liite “Demokraattinen”- sekin kun saattaa ärsyttää joitakuita-, joten jäljelle jäisi vain neutraali Puolue. Suomen Puolue. Heh.Heh. Hyvä puoli tietenkin nimen muutoksessa olisi, että ainakin loppuisi keskustelu siitä, kirjoitetaanko sosialidemokratia kahdella vai yhdellä aalla.

Jos taas nimenmuutos liittyisi suureen uudistusprosessiin, kuten Englannissa jossa Labourista tuli New Labour, niin kannatan nimen vaihtamaista, mutta nimen vaihtaminen an sich on poliittista viihdettä. Päinvastoin: se saattaisi vahingoittaa Sdp:n tunnesidettä ja luottamuspääomaa äänestäjiin. Bisneskielellä sitä sanotaan brändiksi.

Ensi kesä on SDP:n puoluekokous. Voisimme ottaa siellä kaksi askelta eteenpäin. Ensimmäinen askel olisi laatia Visio 2020 asiakirja ja toinen uudistaa puoluejohtoa mahdollisimman rapsakkaasti.

En todellakaan ihmettele, miksi ihmiset ovat kyllästyneitä politiikkaan ja puolueisiin.Otetaan esimerkiksi veropolitiikka.Veropoliittisen taiston tuoksinassa ei todellakaan tiedä, kumpi voittamassa: vallankumous vai taantumus?

Koko viime vaalikauden Kokoomus oppositiosta käsin kiitteli hallituksen veropolitiikkaa- ja osa demareista narisi vastaan-, kun hallitus määrätietoisesti alensi tuloveroja. Nyt kun Kataisen johdolla palkansaajan verotus pikemminkin kiristyy, pitäisi demarien tietenkin oppositiossa kiittää Kokoomusta sosialidemokraattisesta veropolitiikasta, sillä demarithan tunnetusti rakastavat veroja., mutta ei näyttänyt kiitoksen sanoja heruvan ainakaan puoluejohdon kesäkokouksessa Hämeenlinnassa.