Olimme myös ministereinä samassa hallituksesssa ja mieleeni on jäänyt Pekka Haaviston taitavuus puolustaa Suomen metsäpolitiikkaa asiattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun kiista oli kuumimmillaan ja saksalainen kuluttaja raivoissaan,  Pekka otti ja lähti ympäristöministerinä Saksaan kertomaan, mitä Suomen metsissä todella tapahtuu. Uskottavana vihreänä ympäristöministerinä saksalainen media rauhoittui ja ”metsärauha” saatiin aikaan. Ilman tätä Suomi olisi menettänyt satoja työpaikkoja niin sahoilla kuin metsäteollisuudesssakin.

Sauli Niinistön taas muistan taitavanana ja ärhäkkäänä valtiovarainministerinä, joka oli intohimoisesti leikkaamassa  erityisesti ulkoministeriön resursseja ja lakkauttamassa suurlähetystöjä. Kerran hän tiukkasi, että lukeeko kukaan niitä ulkoministeriön papareita. Ministeri Kalevi Hemilä ja minä ilmoittauduimme muistioiden suurkuluttajiksi.  En kiistä, etteikö Sauli niinistö olisi kansainvälinen. Hän varmasti on kuin kala vedessä Frankfurtissa ja Luxemburgissa, mutta globaali näkemys häneltä puuttuu. Siksi Haavisto on mielestäni kansainvälisempi, vaikka kokenut kolumnisti Jarmo Virmavirta toisin väittää.

 Paavo Lipposelle ja Sdp:lle vaalit olivat murskaavan tappiolliset. Niinkuin ihmisellekin, on myös puolueelle kriisi parhaimmillaan uuden alku. Eurooppakin on alkanut punertua.Ranskassa demarien kannatus kasvaa. Saksan osavaltiovaaleissa demarit voittavat vaalit toisensa jälkeen. Tanskan uusi demaripääministeri on EU:n puheenjohtajamaa. Sosialidemokratian kulta-aika ei ole siis  ohi: se on tulossa!

Vaalitappiossa oli yksi hyvä puoli: se murtaa mielikuvan Sdp:sta vanhana valtapuolueena. Sitähän on pönkittänyt -hyvässä ja pahassa- SAK – “nuo miljoonat olkapäät” , mikä sekin on myytti.  Myös puheet “punakoneesta” ovat myyttinen tarina. Kaikkea tätä on vahvistanut  SDP:n 30 vuotta kestänyt presidenttikausi. Ei ole ihme. jos kaikesta “pahasta” syytetään juuri  sosialidemokraatteja.

Ihminen ja puolue saattavat kriisissä myös käyttää energiansa syyllisten etsimiseen , käpertyä ja mennä siihen nurkkaan, jonka muut osoittavat.Nyt SDP:lla on aito mahdollisuus uudistua, jos paine perinnepuolelle siirtymisestä  pystytään  estämään.

Uusliberalismiin kuuluu verotuksen muuttaminen suurituloisia suosivaksi. Lipposen ensimmäisessä halituksessa nostettiin pääomaverotusta ja osinkotulojen verotusta. Keskellä syvintä lamaa Suomessa vahvistettiin hyvinvointipalveluja luomalla mm. lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus. Silloin panostettiin myös hurjasti tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja saatiin Suomi kestävälle kasvu-uralle. Työvoimapolitiikkaan panostettiin niin, että Kokoomusta hirvitti. Työehtosopimusten yleissitovuudesta pidettiin tiukasti kiinni. Ammattiyhdistysliike nousi kunniaan, kun uusliberalismin tavoite oli ay – liikkeen tuhoaminen.
Paavo Lipposen hallitukset siis estivät uusliberalismin rantautumisen Suomeen.

Timo Soini on kehunut vuolaasti brittikonservatiivi David Cameronin vetäytymistä Euroopan kriisirahastosta. Cameron asettui koko konservatiivisella voimallaan Lontoon  finanssikapitalismin tueksi. Suomessa ei ole havaittu, että saman liikkeen teki Soini asettumalla Cameronin tueksi. Voiko köyhän asialla enää vähemmän olla?

Suomessa käydään nyt turhan kiivasta keskustelua osallistumisesta EU:n pysyvään kriisirahastoon (EVM). Suomen eduskunnan perustuslakivaliokunnan kanta on kiistatta jumalansanaa: perustuslakia on noudetettava kaikissa käänteissä, mutta yhtä tärkeää Suomen vaikutusvallalle on, että Suomi on mukana nyt pelastamssa euroa ja Eurooppaa. Nämä kaksi asiaa on sovitettava yhteen. Pitää vain olla liikkeellä ja etsiä ratkaisuja, kuten Paavo Lipponen on sanonut. Vain tarpeeksi rohkea sanoo Kyllä!

Olen käsittänyt, että EVM:n resurssien lisääminen tehdään aina yksimielisesti. Siis Suomenkin rahat ovat ison yksimielisyyslukon takana. Kukaan ei voi päättää Suomen puolesta, paljonko Suomi käyttää siihen rahaa. EVM:n kuitenkin pitäisi voida käyttää   yksimielisesti päätettyjä resursseja määräenemmistöllä, jotta yksikään maa ei voisi jarruttaa tai pitkittää päätöksentekoa. Näin on käytäntö myös Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssa.

Jälleen kerran tulee mieleen edesmenneen Ruotsin legendaarisen valtiovarainministerin Kjell-Olof Feldtin muistelmissaan kertoma viisas havainto. Hän sanoi, että liian usein taloudellisesti välttämättömät päätökset ovat poliittisesti mahdottomia ja sitten kun ne ovat poliittisesti mahdollisia, ne ovat jo talouden kannalta tarpeettomia…

Hyvä uutinen on, että Kreikkaan ja Italiaan saatiin uusi hallitus ja toivottavasti mahdollisimman pian uudet vaalit. Luottamuksen palauttaminen Kreikkaan ja Italiaan ei ratkaise eurokriisiä, mutta välttämätän edellytys kriisin ratkaisemiseksi. Nyt tarvitaan palomuurin vahvistamista ja  toimenpiteitä, jotta eurooppalaiset hallitukset saataisiin pois markkinavoimien armoilta.  Komissio julkaisee piakkoin vihreän kirjan vakausbondeista, joten vakava keskustelu eurobondeista voi  alkaa niin Suomen eduskunnassa kuin Euroopan parlamentissakin. Kysymys on kokonaisuudesta . Eurobondien ehdoton edellytys on talous-ja rahaliiton talouskuria vahtivat säännöt. Vakausbondit ja kuri kuuluvat yhteen. Toista ei voi olla ilman toista.

Säästöt ja budjettikuri ovat välttämättämiä luottamuksen palauttamiseksi , mutta tarjotut lääkkeet alkavat olla pahempi kuin itse tauti. Kuten   lääkkeissä yleensä, myös talouspolitiikan kovat lääkkeet saattavat aiheuttaa sivuvaikutuksia. Tässäkin on kysymys kokonaisuudesta eli jäsenmaiden budjettien tasapainottamisen rinnalla on aika luoda uutta kasvua ja työpaikkoja.

Tekojen lisäksi tarvitaan tunnetta siitä, että talouspolitiikka on oikeilla raiteilla. Euroopan tasolla on tarvetta  sellaisiin oikeudenmukaisuustekoihin, jota tuntuvat luissa ja ytimissä. Vetosinkin keskiviikkona Euroopan parlamentin täysistunnossa , että jäsenmaat antaisivat komissiolle mandaatin toimia niin, että veroparatiisit suljettaisiin. Se että veroparatiiseja ei ole suljettu, ei ole EU:n syy, vaan jäsenmaiden syy, jotka eivät ole antaneet EU:lle valtaa toimia.

Jäsenvaltioilla on kaksi vuotta aikaa tuoda uusi direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöään. Direktiivi asettaa minimitason enimmäisrangaistuksille parissakymmenessä rikosnimikkeessä, mikä on selvästi enemmän kuin EU-lainsäädäntö tavallisesti mahdollistaa. Parlamentin jäsenet vaativat nykyistä kovempia rangaistuksia erityisesti silloin, kun rikoksen tekijä on käyttänyt väärin luottamus- tai valtaasemaansa. Tällä tarkoitetaan erityisesti perheenjäseniä, huoltajia tai opettajia.

Euroopan syvenevä talouskriisi opettaa Siperian tavoin.  Tärkein opetus on  jo nähtävissä: velkaantumisella on rajansa, mutta pelkkä säästäminen ei ole tie ulos kriisistä. Toinen opetus on, että jokaisen jäsenvaltion on otettava EU-ulottuvuus  huomioon, kun kansallista politiikkaa suunnitellaan. Kolmaskin opetus on selvä: vakaus – ja kasvusopimuksen valvontaan tarvitaan uusia välineitä Ja niitä onkin nyt tulossa. Kansalliset parlamentit joutuvat elämään eurooppalaisessa rytmissä.

  Tammikuussa komissio antaa vuotuisen kasvuselvityksen. Komissio laatii suositukset jokaiselle maalle, ja  jäsenmaat antavat prosessiin omat vastauksensa ja ideansa. Kesäkuussa komissio antaa omat susoituksensa.  Tällä “tekniikalla” saadaan lisää avoimuutta ja vuorovaikutusta ja tuntumaa todelliseen tilanteeseen “kentällä ” eli jäsenmaissa. Monia mutkia on matkassa.  Miten jäsenvaltiot ja niiden parlamentit saadaan aidosti sitoutumaan uuteen järjestelmään? Sen näyttää aika.

Talouskriisin ja kasvavan pessimismin riivaamalle Euroopalle on aina sanoa hyvästit ja toivottaa tervetulleeksi ajatusten, ideoiden ja ihmisten Eurooppa, Tiekartatkin ovat jo olemassa; EU 2020 strategia on ohjelma parempaa työllisyyteen ja tiekartta politiikkaan, jossa köyhyyden torjuminen ja eriarvoisuuden vähentäminen ovat tärkeitä tavoitteita.

Tuleva historiankirjoitus paljastaa myöhemmin talouskriisin hyvikset pahikset. Toistaiseksi pahisten sarjassa ovat ainakin ahneet sijoittajat, häikäilemättömät keinottelijat, epäoikeudenmukaiset luottoluokittajat ja poliitikot, jotka vitkuttelullaan pahensivat kriisiä.

 Viime vuosina  lohen nousu on ollut kehnonlaista ylikalastuksen ja Itämeren hyljekannan kasvun johdosta. Asialla on jälleen tietenkin maa-ja metsätalousministeriö, joka ajattelee enemmän   ammattikalastajia ja heidän lyhytaikaista etua kuin sitä moninkertaista taloudellista hyötyä, mitä lohen nousu tuo Lapin matkailuelinkeinolle. Kala on väärässä ministeriössä.  Sen pitäisi olla siellä, missä vesikin eli ympäristöministeriössä.

On Lipposen perinnön tuhlaamista, kun asia ei kummemmin kiinnostanut demariministereitä.  Eduskunnan suuren valiokunnan lausunnossa korostetaan komission tahtotilaa lohikantojen suojelusta, mutta kansanedustuslaitoksen liian pyöreästä, joskin positiivisesta  sävystä tuskin on apua, kun neuvottelupöydissä Suomi vastustaa komission ehdottamia kalastuskiintiöitä.

Erityinen ehto suhteessa Eurooppaan on Kiinan toivomus, että EU myöntäisi Kiinalle markkinatalousmaan aseman. Tämä on ollut pitkään kiinalaisten esityslistan tärkein kohta, mutta kohdannut Euroopan taholta jäätävää kritiikkiä ja vastustusta.  Kysymys on melken kopernikaanisesta muutoksesta. Tähän saakka Eurooppa on enemmän tai vähemmän painostanut Kiinaa kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja oikeusvaltion periaatteita. Nyt Kiina painostaa Eurooppaa hyväksymään Kiinan markkinatalousmaaksi. Mitähän tämä sitten merkitsee? Ehkä sitä, että hyväksyisimme kehnot ympäristönormit, olemattoman kuluttajansuojan, ihmisoikeuksien loukkaukset ja työehtojen polkemisen markkkinatalouteen kuuluviksi. Velkakriisi jatkuessaan vinouttaa monia asioita.

Euroopan velkakriisi kannattaa ottaa tosissaan ja tulella leikkinen on syytä lopettaa. Eduskunnan valtiovarainvaliokunnan perjantainen päätös kannattaa Euroopan kriisirahaston (ERVV) toiminnan vahvistamista oli tärkeä.  Rahoitusvakauden turvaaminen on nyt ensiarvoisen tärkeää. Se parantaa luottamusta myös poliittiseen järjestelmään ja sen päätöksentekokykyyn.

Entiset pääministerit Esko Aho ja Paavo Lipponen ovat viime aikoina olleet kysyttyjä seminaaripuhujia Euroopan eri maissa.   Euroopassa halutaan kuulla miten Suomi selvisi 90- luvun puolivälin velka- ja työttömyyskriisistä. Suomi oli silloin  samantyyppisessä velka- ja työttömyyskriisissä, kuten Irlanti ja Kreikka tänään. Tuon kriisin arvet ovat vieläkin nähtävissä puhumattakaan pankkikriisistä, joka saneerasi suomalaisen pankkijärjestelmän, mutta sai aikaan samalla  melkoista tuhoa  mm. konkursseina. Lipposen johdolla Suomi saatiin  Euroopan ennätysvauhtia laskevan työttömyyden uralle ja velkakriisistä kasvavaan talouteen.

Suomi tarvitsee kansainvälisesti arvostetun presidentin, mutta myös ihmisen joka tuntee Suomen joka kolkan.  Lipponen on myös sivistynyt mies. Se ei tarkoita mitään akateemista keikarointia, vaan laaja-alaista herkkyyttä, mitä kuvastaa parhaiten saksankielinen sana Bildung.

Jos Lipponen ei olisi presidenttiehdokas, äänestäisin Pekka Haavistoa. Siinä toinen sivistynyt ehdokas.